Onko tässä mitään järkeä?

Onko ihminen ja persoona sama asia? Eikös persoona ole se, joka määrää meidän valintamme, suuntamme, ajatuksemme ja mielipiteemme. Persoona koostuu pirstaleista muistoja, haaveita, tunteita ja tuoksuja, joiden perusteella pystymme kertomaan jotain itsestämme ja joiden perusteella arvioimme muita. Persoonahan on ikäänkuin irrallinen taulu, joka leijailee pimeydessä, joka sijaitsee ihmisen pään sisällä. Sekö ei ole sama asia kuin itse ihminen? Onko se irrallinen osa, enemmänkin kuin sielu?
Siinä tapauksessa lähtisin väittämään, että ihminen itsessään ei ole koskaan läpeensä paha. Ihminen tekee mitä biologia käskee hänet tekemään: syntyä, syödä, juoda, lisääntyä ja kuolla. Ja tietenkin ulostaa. Eihän ihmistä siitä voi syyttää. Sitten on se persoona, se suuri syyllinen siihen miksi yksikään ihminen ympärillä ei ole täyden luottamuksen arvoinen. Kuten en minäkään ja mahdolliset muut ystäväiseni pääni sisällä. Ihmisen persoona on se juttu, joka tekee ihmisestä itsestään pahan.

Entä siinä tapauksessa, kun ihmisellä on useampi persoona/persoonallisuus/puoli?

Sitten ollaan kusessa. Kutsumme kaksinaamaisiksi ihmisiä, jotka esittävät toista toiselle ja toista toiselle, ihmisiä, jotka muovautuvat mielipiteineen läsnäolevien ihmisten kaltaisiksi. Ne mulkut...
Mutta entä siinä tapauksessa, kun niitä naamoja alkaa olla jo ihan rasitteeksi? Joka tilanteeseen, oloon ja hetkeen on oma naamansa, joka työstää asioita erillä tavoin ja tekee arjestasi helvetin. Ja vielä tietämättäsi. Sinä siinä et voi muutakuin pitää kiinni ja antaa mennä. Jälkeenpäin voit sitten miettiä, että olen minä yhdenlainen sekopää. Milloin itket ja huudat kuin hätää kärsivä lapsi, joka on hylätty ja jätetty yksin kylmään ja pahaan maailmaan. Milloin olet kuin maailman järkevin ja suurimman varaston maalaisjärkeä omaava hoitotäti, joka pitää huolta pienestä puolesta. Milloin olet sekopää taiteilija, milloin ihan tavallinen ihminen. Tärkein kysymys kuitenkin on:

Kuka minä niistä kaikista oikeasti olen?

Saatika kuka minä niistä haluan olla. On sanomattakin selvää, että tietenkin ne kaikki. Erilaiset maailmankäsitykset, mielipiteet, harrastukset, halut ja unelmat... Äärimmäisen monipuolinen elämä! Samalla maailman järkyttävin turhautuneisuus päivän ohjelman valitsemisen kanssa. Myös mielipidekeskustelut ovat yhtä showta: olen tottunut jauhamaan aina "periaatteessa näin, ja periaatteessa näin" kun on vaikea sanoa, että olen noita kaikkia mieltä aina välillä, riippuu olosta. Siinähän saattaisi saada jopa outoja katseita osakseen. Mutta pakko kuitenkin myöntää, että mistään ominaisuudestani en olisi äkkiseltään valmis luopumaan, kaikesta tuskasta, ahdistuksesta ja kauhusta riippumatta rakastan itseäni. Ja ainakin tiedän, mitä en halua olla: 

Normaali.