Seksi

Yhdessäoloa kaverin kanssa. Hyvä kaveri, luotettava, vastakkaista sukupuolta. Aukinainen televisio.
Hämäriä muistikuvia rennosta olosta, rauhallinen fiilis. Ainoa vaivaava asia, että olemme tehneet SEN tämän ystävän kanssa. Silloin hallitsi humala, tosin vain minun päätäni. En pitänyt siitä enkä usko hänenkään pitäneen. Pakkopullaa, paremmasta puutetta. Ja vielä niin nuoria.
Tällä kertaa en halunnut. Halusin katsoa vain teeveetä, odotin hänen lähtevän. Sitten alkoi ehdottelu. Hän fiilisteli, minä ahdistuin. Välttelin, hän lähenteli. Siirryi kauemmaksi sohvalla, hän kävi selälleen ja odotti. Minä välttelin.
Näin hänen nousevan istuma-asentoon juuri kun tämän kädet kiertyivät ranteisiini ja hän veti minut päälleen. Otin vauhtia sohvasta jaloillani ja potkaisin tönäisten meidät lattialle. Liu´uimmekin. Muistan hämärästi hänen sanoneen sen sattuvan, minun maininneeni sen olleen tarkoitus. En ole kuitenkaan varma.
Ahdisti. Vielä kerran hän tuli viereeni, kunnes löin häntä niin kovaa kuin jaksoin, sinne arimpaan. Hän makasi maassa, minä esitin sohvalla nukkuvaa. Minuutit kuluivat, hän lähti pois.

Ahdistaa, on outo olo. Aiheutan itselleni vain pahan mielen muistelemalla asioita joita en halua muistaa. Joita en muistakkaan, ellei joku asia muistuta minua siitä ja outo olo valtaa minut. Silloin muistan kaiken niistä ajoista. On helpompaa olla muistamatta, mutta pelottavaa.
Minulta kysyttiin joskus terapiassa, että onko kukaan käyttänyt minua seksuaalisesti hyväkseen. Vastasin ettei ole. Ei minua olekkaan, mutta siinä puolessa minua on jotain outoa. Muistan jo varhain seksin olleen äärimmäisen kiinnostavaa, mutta pelottavaa. Ensimmäinen kertani oli ihana, rakastin häntä ja hän minua. Ajan myötä seksistä tuli väline, tapa, jolla saan huomiota. En montaa viikkoa ole ollut sinkkuna vuosikausiin, mutta ne ajat jolloin olin... Olisin ollut valmis kenen kanssa vain ja milloin vain.

En enää.

En kykene enää nauttimaan. En aidosti. Fyysisesti, mutten henkisesti. Rakastan miestäni, mutta en itseäni. Ei lupaa sanoa ei, vaikka pään sisällä se sana on voimakkain.

Seksi pelottaa, ahdistaa niin henkisesti kuin fyysisesti. Ei sillä, minunhan se syy ihan perimmillään on: miksi olin sellainen mikä olin, miksi? Ihmisellä on oikeus valita. En valinnut toisin, miksi valittaisin? Ei ole oikeutta.

Haaste

Kiitokset haasteesta Winonalle!

Haasteen säännöt ovat seuraavanlaiset:

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Haastan seuraavat:
Haastan kaikki vastaantulijat. En valitettavasti osaa lähteä ketään haastamaan, seuraan hyvin vähän blogeja tämän nimimerkin kautta ja haluan vaalia anonyymiyttäni.

11 asiaa minusta:

1. Kärsin todella pahasta emetofobiasta, joka saattaa olla yksi syy muihin ongelmiini. Fobia on ollut minulla 6 vuotiaasta asti ja on hallinnut joka ikistä valintaani ammatinvalinnasta ystäviin.
2. Olen/joku puolistani on taiteellinen. Rakastan piirtämistä, tanssimista, musiikkia, soittamista, laulamista ja kaikkea vastaavaa.
3. Ulkonäköni antaa väärän kuvan minusta itsestäni. Tatuointeja, lävistyksiä, mustanpuhuvaa, metallimimmi. Loppupeleissä olen kyllä täysi nössö.
4. Olen absolutisti. En ole aina ollut, mutta nykyään olen.
5. Henkisen kivun lisäksi tunnen jatkuvaa fyysistä kipua.
6. Ihmiset ahdistavat minua, en osaa olla oma itseni. Tämä johtaa vääränlaisen ensivaikutelman antamiseen, joka johtaa siihen, että minulla on vain pari läheistä ystävää.
7. Mustissa (pilli)farkuissa ja niittivöissä on sitä jotain...
8. Vihaan ruoan laittoa. Tekemäni ruoka maistuu omassa suussa aina järkyttävälle, se on vastenmielistä ja muutenkin tapa menettää ruokahalu, siis se ruoan tekeminen.
9. Leipominen sen sijaan on ihan mukavaa ja olenkin ajan kuluessa rakentanut vaikean riippuvuuden taikinakulhojen nuolemista kohtaan.
10. Olen yliherkkä itkupilli. Ennen (aikana jota en muista) en itkenyt ollenkaan verrattuna tähän päivään. Minut saa itkemään sekä ilo että suru, mutta sehän on kai ihan tervettä..?
11. Taidan olla ikuinen maailmanparantaja. Joku puoli minussa hoivaa kaikkea maan ja taivaan väliltä. Pyrin selvittämään kaikki asiat liiankin hyvin, en halua ketään syrjittävän ja kiusattavan ja puolustan aina heikompaa. 

Saadut kysymykset:

1. Mikä määrä alkoholia viikossa on mielestäsi liikaa ja onko mielestäsi normaalia ottaa kerran viikossa känni?
- Jos hallinnassa pysyy, niin on ok ottaa vaikka päivittäin saunaolut ja viikonloppuna pari enempi. Mielestäni on myös ok vetäistä joka viikonloppu kännit ja vaikka toisetkin, jos ei tuota vaikeuksia olla viikonloppuja täysin selvinpäinkään.

2. Asia, joka auttaa eniten silloin kun tuntuu että maailma kaatuu päälle?
- Liikunta!

3. Hauska fakta itsestäsi, jota moni läheisesikään ei välttämättä tiedä/uskoisi?
- Hmm, varmaan yksin kotona tanssiminen ja laulaminen ihan pirun kovaa ja korkealta! Kunnon striptease esitykset yksinään ikkunaa peilinä käyttäen, hyvää päivää ohikulkijat!

4. Paras lukemasi kirja/kirjasarja?
- Lars Keplerin kirjat!

5. Ketä ihailet?
- Kaikkia fyysisesti/henkisesti "sairaita" ihmisiä, jotka kääntävät heikkoutensa vahvuudeksi,

6. Mikä on pelottavin kauhuelokuva jonka olet nähnyt?
- Taitaa olla mieli sulkenut pois ne pahimmat, en muuten edes muista. Tulee mieleen ainakin joku, missä oli joitain nukkeja, joissa asui joku saatanan pelottava nainen. Se nainen ilmestyi niitten nukkejen kautta ja katkaisi kielen kirkujilta. Siinä oltiin sitten paskat housussa koko elokuvan ajan, HYI.

7. Jos saisit rahaa jonka voit antaa mihin tahansa hyväntekeväisyyskohteeseen, niin mihin sen rahan lahjottaisit?
- Johonkin, joka auttaa eläimiä!

8. Osaatko kymmensormijärjestelmän ja käytätkö sitä?
- Hmm. Ei tajua...

9. Bravuuriruokasi (jaa myös halutessasi sen resepti!)
- Suklaakakku, ihan sama mikä, kunhan siinä on kaakaojauhetta!

10. Koira vai kissa?
- Luonani asustaa koiraa ja kasa kissoja, joten siinä mielessä kummatkin. Mutta kyllä kissat on aina kissoja!

11. Lempipelisi? Kyseessä voi olla mobiilipeli, facebook-peli, konsolipeli tai pc-peli; peli jolla on nostalgia-arvoa tai sitten yksinkertaisesti vain peli joka vain on järjettömän hyvä ;)
- Taberinos!

Haasteen varastajille samat kysymykset kuin minulle ylempänä, terveisin maailman laiskin nukkumaan haluaja!

Tyhjä pää

Terapiaa, outoja oloja, ahdistusta, fyysisiä tuntemuksia, muistinmenetyksiä...

Tältäkö tuntuu olla "vakavasti" sairas henkisesti? Vaikea uskoa. Outoa miettiä, että minulla on erilaisia diagnooseja ja tarvitsen lääkitystä pitääkseni itseni kasassa. Minä?! Tunnen itseni terveeksi ja onnelliseksi nuoreksi tytöksi, jonka on todella vaikea uskoa olevansa sairas, minullahan on kaikki hyvin. Siinä riemun keskellä häilyn kuitenkin todellisuuden rajalla, en ole enää 15 vuotias ja onnellinen. Olen 20 vuotias ja tuon "onnellisuuden" takia sairas. On minun oikeastikin vaikea kuvitella, että tältä tuntuu olla "mielisairas", eikö se olekaan tämän kummempaa, ihan normaalin tuntuista!

Mitä on normaali? Jatkuvaa kipua, ahdistusta, paniikkia, muistikatkoksia, tajunnan hämärtymistä, sumua ja pimeyttä, tyhjää katsetta ja ajatusten kokonaan pysähtymistä. En kuule enkä näe. Mutta niin se on ollut jo niin kauan kuin jaksan muistaa. En muista mitään muuta oloa, en osaa kuvitellakkaan millaista olisi olla "vapaa". Kun pystyisi lupaamaan toiselle pystyvänsä ja lähtevänsä, ihan milloin vain ja mihin vain.

Muistelen hieman, muistelen vain varoen. Pimeyttä, pimeyttä, katkealmia, alkoholia. Hieman valoisampaa, olen 15 vuotias ja maistan ensimmäisen kerran olutta. Kuinka kiellettyä, kuinka koukuttavaa. Hyvää oloa, ystäviä, hauskanpitoa. Helppouden tunnetta, ei mitään pahaa olemassakaan. Ensimmäiset savut tupakista, pyöräily, kävely, ystävät, rakkaus, ensimmäinen kerta silloisen poikaystävän kanssa. Vapaus.

Miten päädyin tähän? Mitä oli tuo pimeys? Mitä pahaa siinä oli, että mieleni päätti katkaista nauhan poikki ja tehdä siitä vaikeasti luettavan jatkossakin? Miksi minä en muista, vaikka kuulemma olen ollut ja elänyt? Ihan joka päivän, pakkohan minun on ollut olla jossakin, jos ei mitään ihmeellistä. Mutta ei, ei mitään.

Näihin kysymyksiin löytyy toivon mukaan vastauksia ajan kanssa, nyt en uskalla niitä ajatellakkaan. Tällä hetkellä tärkeintä on vakauttaa, pysyä tässä hetkessä ja luottaa tulevaisuuteen siitä sen suuremmin stressaamatta. Kyllä tähän vielä löydetään selitys... Toivottavasti.

Muistan ja kuuntelen

Yksi kavereistani edustaa ehdottomasti maailman vaikeinta kaveria henkilölle (minulle), jolla on taipumusta kadota tästä maailmasta päänsä sisään ihmettelemään aivoijen liikkeitä, ja vielä kesken keskustelun. Hän on syvällä sisimmissään erittäin mukava ja herttainen ihminen, MUTTA...

Hän puhuu, puhuu, puhuu ja puhuu. Puhuu puhumistaan, puhuu vaikka puhekumppanikin puhuisi! Kukin asiasta ymmärtä voi hiljaa mielessään miettiä, miltä tuntuu kuunnella 2 tuntia putkeen toisen arjesta töistä vessassakäynteihin ja kynsien lakkauksiin. Näemme nykyään aika harvoin (jostakin kumman syystä), mutta kun näemme: minulla ei ole jälkeenpäin hajuakaan mistä puhuimme aikaisemmin! Tosin harvoin meille osuu mitään kummankin mielestä mielenkiintoista puhuttavaakaan, joten eipä se juurikaan haittaa, kaikella rakkaudella.
Mutta aina sama ongelma ihan oman ukonkin kanssa: jaa, sinä et taas kuunnellut minua... Väsynyt olen selittämään, että kyllä rakas kyllä minä kuuntelin. Tosin samaan aikaan minulla on menossa kiivas keskustelu pääni sisällä aiheesta viedäänkö me tuolta ruokahalu tänään vai eikö viedä.

Niitä kiusallisimpia tilanteita ovat tosiaan ne hetket kun pitää kuunnella toista... Se hetki, kun minä tuijotan seinää kuola poskella tajuamatta sanaakaan. Pelkkää muminaa ympärillä, ei mitään sanoja. Siinä samalla unohtuu paikka, aika ja ulottuvuus. Missä helvetissä minä olen?
Onneksi on olemassa myös asioita ja sanoja jotka saavat ajatukseni pysymään hetkessä. Esimerkkinä harrastus nimeltä hevoset ovat tällainen asia: siinä kun menetät ajatuksesi pään sisälle, joudut 500 kg eläimen liiskattavaksi. Koko homman avainsana on siis pysyä hetkessä, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Mutta kun on kiire, pelko ajan loppumisesta, viimeisestä pysäkistä. Kiire käydä läpi kaikki kokemukset ja pelko muistojen hukkaamisesta pimeyteen. Halu muistaa kaikki, ihan kaikki... Onneksi on kamera, sanon minä. Olen aina kuvannut paljon, en niinkään teknisesti oikein vaan ihan niitä hetkiä jotka haluaa pitää mielessä ja tallessa. Kaikki on hyvin menneisyyden muistamisen kanssa, kunhan tietokoneen kovalevy/ulkoinen kovalevy ei petä minua. Sitä sitten pelätessä.

Miljoona asiaa pienessä mielessä

Hän puhuu sinulle, hän puhuu minulle. Näen hahmon ja kuulen äänen, en ole tyhmä. Sanojen erottelu ja asian sisäistäminen ei onnistu. Onnistuu jos yritän, jos väsyttää, en edes yritä. Keskittymiskyky on kokonaan poissa aistien kiinnittäessä huomiota kaikkeen, sekä omaan kehoon että ympäristöön. Katsekkaan ei kohdistu keneenkään tai mihinkään, koita siinä sitten kuunnella ja keskittyä. Yksi harha-askel mielen perukoilla ja pelisi on menetetty.
Taidan kuulua maailmassa parhaimmistoon eläytymistaidoissani. Tai liekkö niitä kutsutaan taidoiksi: enemmänkin ominaisuus joka on välillä jo ihan taakka. Elokuvaa katsoessa ajantaju katoaa, elän itsekkin siellä mukana. Tunnen hahmot, heidän tunteensa, eleensä, ajatuksensa. Sama homma kirjoja lukiessa: lukiessani minuun ei saa minkäänlaista kontaktia. On ihan turhaa yrittää kysyä mitään tai saada huomiotani muuten pois kirjasta. Jos siinä kuitenkin onnistuu, lahjaksi yrittäjä saa vihaisen ärähdyksen omasta maailmastaan juuri herätetyltä.
"Murhanhimoni" kasvaa huippuunsa kokeissa: vierustovereillani kaikilla tuntuu olevan kova pakkomielle naputtaa joko kynää tai rummuttaa jaloilla. Siinä on hyvä yrittää muistella asioita ja sanaselityksiä, kun toinen puoli aivoista käy rummuttelua läpi ja yrittää arvata biisin. Suurin tuska on tajuta, että kaikki tiedot ja kokeen kannalta tärkeät ajatukset ovat poistuneet virallisesti ja jälkiään jättämättä päänupistasi, joka johtaa siihen, että tuijotat tyhjäpäisenä seinää parinkymmenen minuutin verran jonka jälkeen luovutat suosiolla.

Koita tässä nyt kirjoittaa: on nälkä, jano, koira laahustaa ja kissa kolistelee. Pitäisi tehdä ruokaa, mitä ruokaa tekisinkään? Pitäisi siivota, tiskata ja lähteä lenkille. Kerätä itseni. Ei tule mitään. Unohtaakseni kaiken tämän istun mieluummin tässä ja keskityn purkamaan oloani. Sitä turhauttavaa oloa, kun et hallitse ympäristöäsi. Päätäkin alkaa särkeä, mutta ihmekkös tuo. Pureskelet hampaitasi yhteen jatkuvasti, kohta varmaan putoavaat kokonaan suusta.

Mitä enemmän koitat keskittyä, sitä todellisemmaksi hallitsemisen menettäminen muuttuu. Ajatukset harhailevat, pakko vetää henkeä. Ylivireys valtaa koko kehon ja ajatukset ovat kohta katastrofissa. Näinä hetkinä on hyvä palauttaa mieleen traumaprotokollaa, käydä sitä läpi hetki hetkeltä. Missä olen, kuka olen, mikä päivä, mitä näen. Mitä tunnen. Kun olo on hallinnassa, on hyvä tietoisesti ajatella puhuvansa puolille ja yrittää palauttaa heidät tasapainoon.

Minulla ei ole mitään hätää, minun ei ole pakko tehdä mitään.

Onko tässä mitään järkeä?

Onko ihminen ja persoona sama asia? Eikös persoona ole se, joka määrää meidän valintamme, suuntamme, ajatuksemme ja mielipiteemme. Persoona koostuu pirstaleista muistoja, haaveita, tunteita ja tuoksuja, joiden perusteella pystymme kertomaan jotain itsestämme ja joiden perusteella arvioimme muita. Persoonahan on ikäänkuin irrallinen taulu, joka leijailee pimeydessä, joka sijaitsee ihmisen pään sisällä. Sekö ei ole sama asia kuin itse ihminen? Onko se irrallinen osa, enemmänkin kuin sielu?
Siinä tapauksessa lähtisin väittämään, että ihminen itsessään ei ole koskaan läpeensä paha. Ihminen tekee mitä biologia käskee hänet tekemään: syntyä, syödä, juoda, lisääntyä ja kuolla. Ja tietenkin ulostaa. Eihän ihmistä siitä voi syyttää. Sitten on se persoona, se suuri syyllinen siihen miksi yksikään ihminen ympärillä ei ole täyden luottamuksen arvoinen. Kuten en minäkään ja mahdolliset muut ystäväiseni pääni sisällä. Ihmisen persoona on se juttu, joka tekee ihmisestä itsestään pahan.

Entä siinä tapauksessa, kun ihmisellä on useampi persoona/persoonallisuus/puoli?

Sitten ollaan kusessa. Kutsumme kaksinaamaisiksi ihmisiä, jotka esittävät toista toiselle ja toista toiselle, ihmisiä, jotka muovautuvat mielipiteineen läsnäolevien ihmisten kaltaisiksi. Ne mulkut...
Mutta entä siinä tapauksessa, kun niitä naamoja alkaa olla jo ihan rasitteeksi? Joka tilanteeseen, oloon ja hetkeen on oma naamansa, joka työstää asioita erillä tavoin ja tekee arjestasi helvetin. Ja vielä tietämättäsi. Sinä siinä et voi muutakuin pitää kiinni ja antaa mennä. Jälkeenpäin voit sitten miettiä, että olen minä yhdenlainen sekopää. Milloin itket ja huudat kuin hätää kärsivä lapsi, joka on hylätty ja jätetty yksin kylmään ja pahaan maailmaan. Milloin olet kuin maailman järkevin ja suurimman varaston maalaisjärkeä omaava hoitotäti, joka pitää huolta pienestä puolesta. Milloin olet sekopää taiteilija, milloin ihan tavallinen ihminen. Tärkein kysymys kuitenkin on:

Kuka minä niistä kaikista oikeasti olen?

Saatika kuka minä niistä haluan olla. On sanomattakin selvää, että tietenkin ne kaikki. Erilaiset maailmankäsitykset, mielipiteet, harrastukset, halut ja unelmat... Äärimmäisen monipuolinen elämä! Samalla maailman järkyttävin turhautuneisuus päivän ohjelman valitsemisen kanssa. Myös mielipidekeskustelut ovat yhtä showta: olen tottunut jauhamaan aina "periaatteessa näin, ja periaatteessa näin" kun on vaikea sanoa, että olen noita kaikkia mieltä aina välillä, riippuu olosta. Siinähän saattaisi saada jopa outoja katseita osakseen. Mutta pakko kuitenkin myöntää, että mistään ominaisuudestani en olisi äkkiseltään valmis luopumaan, kaikesta tuskasta, ahdistuksesta ja kauhusta riippumatta rakastan itseäni. Ja ainakin tiedän, mitä en halua olla: 

Normaali.

Kaiken pahan alku

Sinuna miettisin kahdesti, alkaisinko lukemaan. Varsinkin, jos olet yhtään herkkä, itse taipuvainen ongelmalliseen mieleen tai muuten vain äärimmäinen kriitikko kaikkia normaalista poikkeavia kohtaan. Jos kuitenkin päätät lukea, mielestäni on tarpeellista avata tätä hieman, ettet ole saman tien soittamassa valkotakkisia perääni...
Päätin pitkän ja hartaan harkinnan jälkeen lähteä kokeilemaan tunteideni purkua erittäin, erittäin henkilökohtaisella tasolla tänne internetin syövereihin. Tänne eksyneet ovat jo varmaan lukeneet sivupalkin pikkuriikkisen esittelyn siitä, millainen olento täällä tätä liian avointa päiväkirjaa kirjoittaa. Nuo sivun diagnoosinpoikaset (viralliset esittelytavastani huolimatta) eivät kuitenkaan kerro vielä mitään tästä blogista saati minusta, pääpahiksesta. Siitä syystä avaan tätä kokonaisuutta hieman rakkahimmilla ranskalaisilla viivoilla:

- Kirjoitan tätä blogia puhtaasti minulle itselleni. Pidän tätä ikäänkuin jonkinlaisena tutkielmana itsestäni ja tunteistani, samalla toivoen sen tuovan selvyyttä mieltäni askarruttaviin asioihin niiden ilmestyessä konkreettisesti silmieni eteen.

- Vaikka tämä on ns. mielisairaan nuoren naisen päiväkirja, ei tämä tule olemaan mitään helvetin angstausta, masennusta, tuskaa, ahdistusta. En kirjoita varsinaisesti itsestäni ja siitä, mitä tunnen. ("Vittu mua ahistaa jne.) Tarkoitukseni on kirjoittaa minun ja eri puolieni ajatuksista, jotka risteilevät päällekkäin saaden "oikean minun" jäämään näiden kaikkien alle huutaamaan perkelettä ja saatanaa. Haluan selvyyttä ajatuksiini.

- Jos kuitenkin tänne sattuu saapumaan jonkin sortin hengenheimolainen, kommentoi ihmeessä ja kerro sinunkin ajatuksiasi. Rakastan oikeiden ajatusten, mielipiteiden ja mielenkiintoisten kokemusten kuuntelemista ja lukemista.

- Tekstit tulevat olemaan varmasti hyvin vaikeita lukea ja ihan liian täynnä kirjoitusvirheitä. Minulla on aina ollut vähän outo tyyli kirjoittaa, olen kova raiskaamaan pilkkuja. Tämän koko homman idea kuitenkin on suoltaa ihan järjetöntä tekstiä, suoraan minun pääkopastani. Jos kirjoitusvirheiden kanssa on joku suurempikin ongelma, on jo hyvä aika juosta karkuun ja lujaa.

Äkkisälteen mieleen ei tule juurikaan muuta sanottavaa. Lyhyesti kuitenkin: tämä on avoin päiväkirjani hyvin, hyvin sekamelskaisesta päästäni. Annan itseni purkaa sanoiksi kaikki ne ajatukset päästäni, joita sillä hetkellä siellä pyörii. Ja on hyvä muistaa, että minun kohdallani puhutaan dissosiaatiosta, joka tekee asioista sinänsä helvettiä, mutta on myös mielestäni todella mielenkiintoista.